Työeläkealan uudistusten keskeinen teema on ollut jo pitkään työurien pidentäminen.
Sekä Puron että Pekkarisen selvitykset keskittyivät työurien pidentämiseen, ja Helsingin Sanomien 24.2.2014 ilmestynyt HS-raporttikin kertoo, että "Työurien pidentäminen alusta ja lopusta ei riitä". Työurille pitäisi siis saada pituuden lisäksi myös lisää paksuutta, tästä asiasta vallitsee työeläkealalla konsensus, jota eivät Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Anna-Maija Lehdon optimistisempia sävyjä sisältävät näkemyksetkään juuri heiluttele.
Työeläkejärjestelmän näkökulmasta lähteviä selvityksiä tekevät enimmäkseen aktuaarit ja ekonomistit. Samaan aikaan suomalaisen työn tulevaisuutta on tutkittu monella foorumilla, Pekka Himasen raportista STM:n Työelämä 2020 -hankkeeseen. Jostain syystä numeroita pyörittelevien aktuaarien ja ekonomistien eläkeraportit eivät tunnu kohtaavan sosiaalitieteisiin ja tulevaisuuslähtöiseen näkemykseen perustuvia työelämäselvityksiä. Ehkä ongelma on siinä, että kvantitatiivisen kestävyysvajeen ratkaisuksi on vaikea nähdä Excel-taulukkoon huonommin uppoavia kvalitatiivisia asioita kuten sinnikkyys, luottamus, rohkeus, tarkoitus tai arvokas elämä.
Mutta onko realismia edes kuvitella, että kaikille työikäisille suomalaisille riittäisi tulevaisuudessa nykyisten kriteerien mukaista "oikeana työnä" pidettävää toimintaa viitenä päivänä viikossa, kahdeksan tuntia päivässä? Monet hyvin kannattavat yritykset vähentävät jatkuvasti toimihenkilöiden määrää, koska tarvittavat työt ja enemmänkin saadaan hoidettua pienemmällä porukalla. Tätä taustaa vasten keskustelu työurien pidentämisen ja paksuntamisen välttämättömyydestä kuulostaa ontolta, ainakin jos työn tekemisen laatu ja työn jako työvoimareservin kesken suljetaan samaan aikaan keskustelun ulkopuolelle.
Minkä ihmeen takia me automatisoimme tuotantolinjoja, kehitämme robotteja ja luomme keinoälysovelluksia, jos emme samalla edes tavoittele työntekoon käyttämämme ajan lyhentämistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti